Herman Santeri Ivalo

SANTERI IVALO (alkuaan Ingman) syntynyt Sodankylässä papin poikana. Yliopp. Oulun lyseosta 1885. fil.k 89. Lisensiaatti 1894, maisteri ja tohtori samana vuonna.Sodankylän jälkeen asui Kuusamossa ja kävi koulua Oulussa isän kuoltua. Vuoteen 1907 Ingman. Sitten Ivalo. Pojan ollessa vielä lapsi, perhe muutti Kuusamoon ja sieltä isän kuoltua Ouluun, missä Santeri kävi koulua. Yliopistossa hän antautui erityisesti historian opintoihin. Ivalo asui elämänsä loppuun asti Helsingissä, missä suoritti pitkän päivätyön sekä sanomalehtimiehenä että kirjailijana. Ivalo oli Päivälehden miehiä sen perustamisesta lähtien ja hän ryhtyi kokeilemaan myös kaunokirjallista työtä realistisena nykyajan kuvaajana. 1890 luvun alkupuolella hän kirjoitti koko joukon sivistyneistön kuvauksia, kertomuksia, muistelmia ja pakinoita. 1890 luvun romanttinen virtaus vei kuitenkin myös Ivalon mukanaan ja hän siirtyi historiallisen romaanin ja kertomuksen alalle. Topeliuksen esimerkkiä seuraten hän ryhtyi valottamaan historiamme etäisiä aikakausia ja entisiä oloja, mihin hänellä historiantutkijana oli tavallista paremmat edellytykset. "Juho Vessainen" (1894) on ensimmäinen Ivalon historiallinen romaani ja samalla parhaita hänen myöhemmin niin laajaksi paisuneesta teossarjastaan. Se kuvailee pohjoispohjalaisten ja vienankarjalaisten toistensa alueille tekemiä julmia hävitysretkiä 1500-luvun lopulla. Se noudattaa Ivalon omaksumaa asiallista kertomatapaa ja se on rakenteeltaan hallittu, siinä draamallisia nousuja, vauhtia ja jännitystä. Hänen myöhemmistä, usein melko laajoista romaaneistaan mainittakoon: - Erämaan taistelu - Viipurin pamaus - Pietari Särkilahti - Kuningas Suomessa - Erämaan nuijamiehet - Vanhan partiomiehen unelma - Kreivin aikaan Ivalo käsittelee teoksissaan maamme vaiheita keskiajan alkupuolelta aina 1600-luvun puoliväliin asti, ja eräitä romaaneitaan hän on liittänyt yhteen seuraamalla saman suvun kohtaloita miespolvien vaihtuessa. Hän perustaa kuvauksensa historiantutkimuksen pohjalle, ja niissä vallitsee realistinen asiallinen henki: hän ei ihannoi eikä suurentele sankareitaan. Mielenkiinnon virittämiseksi hän sovittelee taistelujen lomaan idyllisiä kuvauksia, pikku lemmentarinoita ja hiukan huumoria. Kuvattavina ovat kaikki kansankerrokset, mutta lähinnä talonpojat ja papit näyttävät saaneen osakseen kirjailijan myötätunnon. Heidän tervettä elinvoimaansa, heidän sitkeätä uurastustaan, heidän toiveitaan ja pettymyksiään on seurattu erittäin lämpimästi. Vaikka Ivalon luonteenkuvaus jää useasti vain ääriviivoin piirretyksi ja hänen tyylinsä jonkin verran värittömäksi, on hänen teostensa ansiona havainnolinen todellisuudentuntu ja vankka perisuomalaista kuntoa korostava ote. Hän sai aikanaan runsaasti tunnustusta ja lukijoita, varsinkin nuorison keskuudesta ja hänen teoksensa ovat herättäneet isänmaallista mieltä sekä kiintymystä kansamme menneisyyteeen. Hänen työtään ovat useat myöhemmät kirjailijat jatkaneet. Kustaa Vilkuna ( 1879-1922 ) on yhdessä Ivalon kanssa julkaissut kertomussarjan "Suomalaisia sankareita", joka on ollut varsinkin poikien mieliluettavaa. Vilkunan historiallinen romaani "Viimeiset luostariasukkaat" liitty Naantalin luostarin vaiheisiin. ( kirjasta SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIAA ; Haila-Heikkilä OTAVA vuonna 1947 ) ************ Santeri Ivalo - joka oli filosofian tohtori - perusti yhdessä Eero E. Erkon kanssa päivälehden v 1889 ja toimi sitten elämänsä loppuun asti Helsingin Sanomien toimittajana. Hän oli luonteeltaan sopuisa ja hiljainen sekä lapsirakas. Myöhempinä vuosinaan hän alkoi kuitenkin muuttua ärtyisäksi, kenties sydänvikansa takia, mutta pohjimmiltaan hän oli kieltämättä hyvä ihminen. (kirjasta VANAVEDESSÄ; sivu 23. Mielikki Ivalo) Siinä kun Erkko kirjoitteli pääkirjoituksia, tuli Santeri Ingman´nista (Ivalo) Päivälehden kakkosmies. Ivalo teki kaikkea, myöhemmin hän keskittyi artikkelin kirjoittamiseen. HS. 09.10.99