Elämänkerrallisia tietojaEdith syntyi Teuvalla kirkkoherra Vilhelm ja Emma OttilianIngmanin perheen nuorimmaisena. Hän oli perheen 14. lapsi,joista 3 oli jo kuollut. Edellinen kuolemantapaus oli tapahtunutvain puoli vuotta aikaisemmin. Tällöin kovat nälkävuodetolivat vieneet perheeltä 2 lasta. Emma Ottilia oli Edithinsyntyessä jo 41- ja Vilhelm 52- vuotias. Kun Edith oli 2,5vuotias, kuoli perheen isä ja äiti jäi yksin 11 lapsen kanssa.Muutaman kuukauden kuluttua tuli tuhosi pappilan, jossahe vielä asuivat. Näiden kaikkien yli-inhimillisten vaikeuksienkeskellä oli Emma Ottilialla suuri apu ja tuki perheen kotiapulaisessa, Hannassa, joka oli palvellut heitä uskollisesti vuodesta1858, eli 13- vuotiaasta lähtien. Hanna hoiti Edithiä vauvastaalkaen ja eli mukana kaikki tämän elämänvaiheet. Hän oli kuin perheenjäsen, jota kaikki rakastivat.- Hanna kuoli 86- vuotiaana Edithin kuoleman jälkeisenävuonna. Perheen isän, Vilhelmin, kuoltua Emma-äiti muuttisuuren perheensä ja uskollisen Hannan kanssa Vaasaan, joka tällöin oli maakunnan ainoa koulukaupunki. Täältä Emmaosti talon ja muutaman lehmän sekä alkoi pitää koulukortteeria.Heillä asuivat usein myöskin vaikeuksissa olevia ihmisiä.Näin perheen lapset saivat jo pienestä pitäen oppia huolehtimaanlähimmäisistään. Esim. perheen poika Lauri Ingman jatkoikodissaan samaa tapaa. Emma pystyi tarmokkuudellaan jaHannan avulla elättämään suuren perheensä ja lisäksi kouluttamaanlapsiaan, niin että 5 pojasta tuli pappeja ja yhdestä lukkari. Edith sekä yksi hänen sisarensa valmistuivat opettajattariksi. Edith toimi Vaasan yksityisessä suomalaisessa tyttökoulussa.Tämän koulun rehtorina oli tällöin Edithin serkku NaemiIngman, jonka isä oli Sodankylän kirkkoherra. Edith opettivuodesta 1894- historiaa, ruotsia, maantiedettä ja voimistelua Vaasassa oli siihen aikaan pieni joukko nuoria uskovaisiaopettajattaria, joilla oli usein tapana kokoontua yhteenlukemaan Raamattua, keskustelemaan ja rukoilemaan. Tästäjoukosta lähti "Fria missionsförbundetin" lähettämänä Kiinaanlähetystyöhön Elli Cajander v. 1897 ja v. 1899 Anna Ehrströmsekä v. 1902 Edith Ingman. Edithin äiti oli kuollut edellisenävuonna eikä hänen enää tarvinnut ajatella, että äiti olisikaivannut hänen apuaan. V. 1909 saapui Kiinaan Agnes Hedegren.Kolme viimeksimainittua toimi Yungsin lähetysasemallaHuanin maakunnassa muutamaa kotimaankäyntiä lukuunottamattaaina vuoteen 1929 saakka, jolloin sieltä oli paettava jokapuolella riehuvia rosvoja. Tällä pakomatkalla Edith sekäAgnes Hedegren surmattiin ja Elli Cajander menehtyi kärsimyksiinsähelmikuussa 1930. Kun tänne Suomeen kantautui suruviesti,oli sisareni Aune Hara 9- vuotias ja siis jo koulutyttö.Hän muistaa hyvin, miten järkyttävältä tuntui, kun hän kuulitapahtumasta. Seuraavana päivänä oli maassamme suruliputusja kouluilla oli lupaa. Olin vasta 2- vuotias Edithinkuollessa, mutta koska asuimme yhdessä mummini kanssa, niinoli luonnollista, että jo pienestä pitäen sain kuulla kerrottavanEdithistä ja hänen työstääm Kiinassa. Siitä lähtien minuaon aina kiinostanut Kiina ja ertyisesti lähetystyö siellä.Meillä oli muutamia esineitä, joita hän oli lähettänyt sieltä,mm. aikuisen naisen kenkä, josta hyvin näkee miten pieneksinaisen jalka on sidottu. Lisäksi oli parit työlaäisnaisenmustat sandaalit, jotka oli kainiisti kirjailtu. Äiti olitallettanut pari Kiinasta saatua kirjettä, joissa Edithkuvaa oloja ja työtään siellä. Kirjeissä oli myöskin valokuvia,missä ollaam rakentamassa poikakoulua. Edith joutui toimimaanjopa rakennusmestarina. Äitini tuli oppilaaksi Vaasan tyttökouluunsamana vuonna kuin Edith sieltä lähti, joten heille olivatkouluasiatkin yhteisiä. Seuraavassa sisareni Aune Harakertoo lapsuudenmuistoistaan koskien Edithiä: Edith Ingmankävi Suomessa lomalla Kiinasta 1928-1929. Muistan hämärästi,kun hän kävi meillä kotona Vaasassa. Olin silloin 7- vuotias. Asuimme Rantakatu 12:ssa isoäitimme Mimmi Strömbladin(o.s. Ingman) kanssa, joka oli Edith Ingmanin sisar. Seuraavamuistikuvani on II luokalta Vaasan Raastuvankadun kansakoulustakäsityötunnilta. Kävin opettajan kateederilta kysymässäjotain käsityön suhteen, jolloinka opettaja sanoi jotenkinseuraavasti: "Teillä kotona ollaan nyt varmaan hyvin surullisiaKiinasta kuuluvien uutisten johdosta". Tämän on täytynyttapahtua joskus keväällä 1930, koska Edith Ingman tiettävästisurmattiin 3.2.1930. Muistan, kuinka kotona kerrottiin,että Edithiä oli kehoitettu olemaan palaamatta Kiinaan,koska siellä oli levotonta, mutta hän halusi lähteä, koskahänen ystävänsäkin (Elli Cajander) oli siellä. Espoossa26.2.1995 Edithin ja hänen kohtalotovereidensa ruumiitjäivät siis Kiinaan, mutta heidän muistolleen on "Fria Missionsförbundet"pystyttänyt muistolaatan Hietaniemen vanhalle hautausmaalle. Sain äidiltäni kuulla sen olemassaolosta, mutta hän eimuistanut siitä muuta kuin että se om lähellä vanhaa kappelia.Vuosien mittaan koetin etsiskellä sitä, mutta turhaan. Parivuotta sitten soitin Helsingin seurakuntien hautaustoimistoonja sain tiedon laatan sijainnista. Se on Agnes Meyerin haudalla,joka oli jo aikaisempi Kiinan lähetystyön marttyyri. Hautasijaitsee kappelista rantaan päin käytävän vasemmalla puolellaja sen maamerkit ovat seuraavat: kortteli 6, linja 6, hauta no 79. Otto J. A. Stadius on maksanut ikuisen hoidon, jokakäsittää hiekoituksen. Tämä on onnellista, koska muutenhauta olisi jo saattanut joutua hävitettävien listalle. Iloitsin kovasti löytäessäni sen ja olemmeLassen kanssa käyneet puhdistamassa laattaa, niin että tekstituli näkyviin. Helvi Kivekäs
Tietoja Kiinan ajalta Edith Ingman Monet ovat olleet ne lähetyssaarnaajat,jotka "Vapaan lähetyksen" piirissä ovat lähteneet toteuttamaanJeesuksen viimeistä käskyä: "Menkää ja tehkää kaikki kansatminun opetuslapsikseni" Onpa tämä lähetys saanut antaamarttyyrejäkin. Yksi näistä Suomen ensimmäisistä lähetyssaarnaajistakin oli Edith Ingman, edesmenneen arkkipiispa Lauri Ingmaninsisar. Edith Ingman syntyi 30. päivänä marraskuuta v. 1872Teuvan pappilassa kirkkoherra Wilhelm Ingmanin ja hänenpuolisonsa Emman o.s. Schalinin tyttärenä. Hän oli saanutkristillisen kasvatuksen, mutta omakohtaiseen kääntymykseenhän tuli 23 vuotiaana. Hän valmistui opettajattareksi jatoimi opettajana Vaasan suomalaisessa tyttökoulussa. Vaasassaoli siihen aikaan pieni joukko nuoria uskovaisia opettajattaria, joilla oli usein tapana kokoontua yhteen lukemaanRaamattua, keskustelemaan ja rukoilemaan. Tähän joukkoonkuului myös Edith Ingman. Ensimmäisenä lähti tästä joukostaKiinaan neiti Elli Cajander v.1897, kahden vuoden päästäneiti Anna Ehrström, ja jo v. 1902 Tammisaaren vuosikokouksessaesitettiin lähetyskandidaatti Edith Ingman lähetysystäville,ja samassa kokouksessa ehdotettiin hänet Kiinan lähetykselle,monien ystävien häntä lämpimästi kannatettua. M.m hänenpapinkirjassaan mainittiin, että hän innokkaasti harrastaasielujen pelastusta. Ensin suuntautui matka Lontooseenkieliopintojen tähden, mutta, niinkuin Edith Ingman itsekirjoitti, hän tahtoi oppia kaikkea niin paljon kuin mahdollista.Lontoossa oli n.k. lääkärien lähetysasemia, joissa uskovainenlääkäri auttaa ilmaiseksi köyhiä sairaita. Tälläisellä asemallahän kävi harjoittelemassa sairaanhoitoa, kävipä kodeissakinsairaiden luona, sillä hän tiesi jo nyt, että "Kiinassatäytyy auttaa, osasi tai ei. Kiinalainen ei usko ettet osaaauttaa, vaan ettet tahdo" Niinpä hän jo Lontoossa itkimuiden itkevien kanssa nähdessään toisten kärsimyksiä jakurjuutta. Lähetyskodissa aloitettiin englanninkielen ohellaopiskella hiukan myös kiinankieltä, mutta paljon käytettiinaikaa Raamatun lukuunkin sekä rukouskokouksiin, joissa selvimminsai tuntea lähetyskodin asukkaiden yhden ainoan päämäärän,Jumalan valtakunnan levittämisen. Tätä tehtävää suorittamaansai Edith Ingmankin Lontoosta lähteä kahden palaavan jayhden uuden lähetyssaarnaajan seurassa. He kulkivat junallahalki Ranskan ja Italian, jossa nousivat laivaan. Joka päivähe kokoontuivat rukoushetkeen, ja niin he onnellisesti päätyneenmatkan jälkeen, josta Ingman sanoi, että se oli kuin unta,saapuivat 10 p:nä helmikuuta 1903 Shanghaihin. Laivarannassaoli tulijoita vastassa China Inlad Missionin lähetyssaarnaajia,jotka veivät heidät E. I. M:n kotiin. Siellä Edith Ingmanpuettiin kiinalaiseen pukuun. Se oli hänelle juhlahetki,josta hän itse kirjoitti: "Tunsin ettei se ollut vain ulkonainenasia, vaan samalla tavalla tulee pukeutua kiinalaiseen käsitystapaan,olla kiinalaisten joukossa niinkuin kiinalainen. Sitä eiopi yhdessä päivässä, eikä omin voimin. Tottuminen pukuunei ole mitään siihen verrattuna. Jumala yksin sai minutmuutta ja käyttää". Hän ikävöi päästä työhön käsiksi, oppimaan kieltä kiinalaisen opettajan johdolla, ja piantämä toive toteutuikin. Yangchonissa opiskeltiin ahkerasti,välillä kokoonnuttiin vain aamu- tai iltahartauteen, raamatunkeskusteluun tai rukouskokoukseen Kiinan puolesta. Kodinulkopuolella eivät kodin asukkaat saaneet liikkua juuriollenkaan, etteivät runsaslukuisuudellaan olisi herättäneetliian suurta huomiota ja ehkä vahingoittaneet lähetystyötäkansan keskuudessa. Sitä enemmän Edith Ingman nautti niistäkerroista, jolloin hän pääsi kansan pariin, heidän temppeleihinsäja sai seurata heidän uhritoimituksiaan, miten he paperistavalmistivat mitä taidokkaimpia esineitä, jopa taloja vainajilleja sitten polttivat ne. Sillon kasvoi hänen halunsa pianoppia kiinankieltä ja päästä julistamaan hyvää sanomaa. Suuri oli hänen ilonsa, kun hän osasi lukea Markuksen ev.ensimmäisen luvun. "On kuin nyt tuntisin suuren alun, kunse on selvästi painettu", hän kirjoittaa, "kun sen tuntee,on vielä aikalailla jäljellä, ennenkuin osaa puhua ja kirjoittaa.""Hitaasti edistytään pitkillä teillä", saa tavailla Kiinassa."Ei mitään kiirettä", on kiinalaisen mielilause ja "menkäähitaasti", hänen jäähyväisensä vieraalle. Juuri tälläisiälauseita, joita kansa voi ymmärtää, puhekieltä, hän saiopetella kiinalaisen opettajansa johdolla. Puolen vuodenopiskelun jälkeen hän sai jättää tämän kodin, ja monivaiheinenoli matka suomalaiselle lähetysasemalle. Välillä joutuiodottamaan veneitä, joilla suurimmaksi osaksi matkaa tehtiin,mutta Edith Ingman käytti tämän ajan tutustuakseen kansaan.Hän hämmästyy, miten huono on naisen asema pakanallisessa kodissa, ei koiraakaan Suomessa kohdella niin huonosti: Häntä säälittääpienten orjiksi myytyjen tyttösten kohtalo, he kun saavattehdä työtä koko voimallaan. Rummutus epäjumalain temppeleistähäiritsee unta matkalla, ja hänen matkatovereikseen joutunutkiinalainen nainen katselee häntä aamusta iltaan, ihmetteleelakkaamatta hänen vaaleaa tukkaansa, silmälasejaan ja vaatetustaan.Hän poikkeaa kiinalaiseen kauppaan, jota eräs evankelistapitää. Suuri sika tulee nuuskimaan hänen jalkojaan, kanatkaakattavat ympärillä ja vesipytyssä kelluu kesy sorsa nukkuen.Hän kiipeää ullakolle katsomaan saman evankelistan pitämääkoulua, jossa on vain kolme seinää, joten lapset ovat tottuneetsekä mateleviin että lentäviin vieraisiin, kissoista ja kanoista puhumattakaan. Hän poikeaa myösKiinan Sisämaalähetyksessä ja heidän jumalanpalveluksessaan.Ja niin hän sitten lokakuussa saapuu suomalaiselle lähetysasemalleYungsinissa, jossa Elli Cajander ja Anna Ehrström tekevättyötä. Yungsinin seurakuntaan kuului silloin 27 kristittyäkiinalaista jäsentä. Long-tion ulkoserakunnan lisäksi olivastikään avattu uusi ulkoasema, Peinan, joten työ jakaantuikolmeen paikkaan. Täälläkin oli Edith Ingmanin vielä opiskeltavakieltä, eikä hän itse voinut heti pitää kokouksia, muttaalusta lähtien häm oli mukana ulkoasemilla. Niinpä esim.Peinanissa Elli Cajanderin lukiessa evankeliumeja miehille,hän koetti pitää naisia koossa. Hän lausui raamatunlauseitaja selitti ne. Itse hän kertoo tästä: "Sanoessamme, ettähän on yksi Jumala , tuijottavat he tavallisesti meitä ensinepätoivolla ymmärtämättä sanaakaan. Mutta vähitellen kirkastuuheidän katseensa, kun he oppivat ymmärtämään toisen yksinkertaisentotuuden toisensa jälkeen. He ovat koko elämänsä eläneetilman Jumalaa, kuinka he voisivat silmänräpäyksessä käsittääkuka Hän on." Hyvin innokkaita ovat naiset myös oppimaanlauluja, vaikkeivät ymmärräkkään niiden sisältöä, puhumattakaansävelestä. Hyvin tyytyväinen kertoo Ingman olleensakin alussasaadessaan heidät huutamaan tahdissa. Mutta liikuttavintaoli, kun pienet koulupojat tulivat uskoon ja särkivät epäjumalainalttarit. Ja kun opettajat ja muut oppilaat määräaikoinarukoilivat epäjumalia ja polttivat paperia ja suitsukettavainajille, eivät nämä sitä enää tehneet. Työtätehtiin, evankeliumia julistettiin. Kun ylioppilaat olivattutkinnoilla kaupungissa, tulivat hekin kuulemaan "uuttaoppia" ostaen jonkun kirjasenkin mukaansa. Useimmat tosinsaapuivat uteliaisuudesta tehden tuhansia vastaväitteitä,mutta siitä huolimatta julistettiin evankeliumia aamustailtaan. "Eräänä iltana", kertoo Edith Ingman hauskasti,"kuulimme innokkaita ääniä kappelista". Elli meni katsomaan,mitä se oli ja huomasi palvelijansa olevan 5-6 ylioppilaanympäröimänä. "Taivas on henki", huusi muuan hänen korvaansa."Ei, Jumala on henki ja taivas eräs paikka", vakuutti miedänmiehemme. "Me emme usko sinua, näytä meille todeksi, josvoit , ettei taivas ole henki", kaikki huusivat. - Niinpitkälle Elli kuuli heidän keskustelustaan, mutta taisikomeidän Peng-si-mme heitä saada vakuutetuiksi, en tiedä". Tähän aikaan olikinKiina avoin evankeliumille enemmän kuin koskaan ennen, kirjoittiIngman. Oppineetkin, jotka ennen olivat ylenkatsoneet, tulivatnyt kuulemaan ulkomaalaisia, ja harvoin lähetyssaarnaajiaenää kutsuttiin "ulkomaalaisiksi paholaisiksi". Sunnuntainapidettiin jopa viisikin kokousta, viikolla neljä. Kokouksetpidettiin Yungsinissa kappelissa, josta Edith Ingman itsekertoo: "Me kysyimme eräältä ystävältä, joka oli vastikääntullut Suomesta, miten kappelimme häntä miellytti": Se olikoristettu jouluksi. Ei vastausta. "Sano mitä pidät siitä".Viivytellen tuli vastaus: "Olen muistanut Jeesusta, jokatuli kotiin". Sellainen oli kappeli, jossa kokouksia pidettiin10 vuoden ajan. Sisäänkäytävän vieressä oli ruumisarkku,mutta se ei ketään härinnyt. Monet saivat tässä kappelissa kuullaensikertaa, minne voi laskea syntitaakkansa ja saada rauhan. Sunnuntain kokouksiin saapuivat monet jo lauantaina tuodenriisinsä mukanaan, lähetysasemalta he saivat huoneen javuoteen. Sunnuntain "suurikokous" muistutti eniten kokouksiameillä täällä Suomessa, muut olivat kuin "koulutunteja",naisia kun opetetiin myös lukemaan. Se ei ollut suinkaanhelpoimpia tehtäviä, sitä todistaa Edith Ingmanin oma kuvauskin:"Kyllä kiinankieli on sentään hyvin omituista kieltä. Kotonakyllä voi opettaa 10-20 lasta lukemaan aakkosia. Mutta tuskin2 naista voi yhtäaikaa opettaa kiinankieltä lukemaan. Kunjoka sanalla on oma merkkinsä, oppii yksi hyvin nopeastilukemaan yhden rivin, samalla kun hänen naapurinsa sitätavailee kokonaisen päivän. Täytyy jokaista auttaa sillä asteella,millä hän on. Seuraus on, että huoneessa on surina ja humina,joka melkein panee huumaantumaan. Oikealla puolellani jokulukee:, "Kuka on luonut taivaan ja maan?", vasemmalla toinen:"Jumala on kaikkialla läsnäolevainen", kolmas tavailee käskyä,kun taas neljäs lukee laulua". He opettavat myös maassasyntyneitä työntekijöitä, "Juuri heidän kauttaan on Kiinavoitettava Jumalalle", kirjoitti Ingman, ja suuri on hänenilonsa Viikkolehdestä lukiessaan, että E. E. on lupautunutkannattamaan yhtä evankelistaa siellä. Työ menee eteenpäin.Uusia ulkoasemia perustetaan, kuten Litien v.1905. Kristitytoppivat pyhittämään lepopäivänsä, onpa Yungsinissakin 10kauppaa suljettuna. Jo v.1903 perustettiin poikakoulu, jossaoli alussa 18 oppilasta, sittemmin vaihdellen 20-45, ja EditIngman, jonka päätyöksi muodostuu opettaminen, kertoo, pitävänsäoppilaistaan ainakin yhtäpaljon, jos ei enemmänkin kuinsuomalaisista pojista. Hän toivoo, että tytötkin saisivatoman koulunsa , vaikka kiinalaiset pitävätkin, että turhinasia maan päällä on opettaa tyttöjä lukemaan. Pian tämäkintoive kuitenkin toteutui. Syksyllä v.1910 saapuvat ensimmäisetoppilaat, 4 tyttöä arkoina ja pelokkaina pieneen, vanhaantaloon, joka toimi kouluna. Vaatimaton oli alku, mutta jokymmenisen vuoden kuluttua oli kaksi tilavaa rakennnustatyttökoulun käytössä. Tytöt asuvatkin koulussa, ja oppituntien,käsityön ja leikin lomassa saavat kuulla Hänestä, joka onsanonut: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni". Joskus onoppilaita 40, joskus 20-30, ja joukko toisensa jälkeen astuu uloselämään, toiset jatkavat opintojaan, useimmat joutuvat hetinaimisiin. Koulut tuottavat paljon iloa. Ingmanin koulunpojista neljästä tuli saarnaaja, yksi on kristitty lääkäri,joka on mukana seurakuntatyössä, nimeltään tohtori Li, jamonet ovat ne kristityt käsityöläiset ja liikemiehet, jotkaovat tässä koulussa ovat ensimmäisen kerran kuulleet puhuttavanJumalasta. Koulut ovat tahtoneetkin sanoa oppilailleen:"Ajattele Luojaasi nuoruudessasi". Japanilaisten tultuaNankingiin, hän muutti Yungsinin lähetysasemalle, jossaasui 3 kk. Hän lahjoitti sinne lampun, (priimus) ja 150dollaria rahaa. Niinkuin on jo mainittu, muodustui koulutyöEdith Ingman varsinaiseksi elämäntyöksi lähetysasemalla,mutta monenlaiset muut työt häntä päivänmittaan odottivat. Naisten työhön hänotti edelleen osaa, ja usein nähtiin hänet kotikäynneilläkristittyjen ja pakanoiden luona. Hän oli monipuolinen lähetyssaarnaaja ja aina valmis käymään vaikka minkälaiseen työhön. Hänelläei ollut tapana kysyä jaksanko minä, vaan ehdinkö minä.Kun kappelin käytyä liian ahtaaksi, alettiin v.1908 rakentaauutta, johon mahtui 300 kuulijaa, ja kun lähetyssaarnaajellekkinsamana vuonna rakennettiin uutta, tilavampaa kotia, oliEdith Ingman reippaana rakennusmestarina. Hän oli näet ensimmäisellälomallaan Suomessa ottanut oppia ulkomaalaisen rakennuksenrakentamisessa, erittäinkin kotoisten uunien valmistamisessa. Kun koulutyö häntä sitoi, ei hän päässyt ulkoasemille muulloinkuin sunnuntaisin. Lauantaina lähdettiin ja maanantaina palattiin. Näitä matkoja piti Edith Ingmanihanimpina päivinä Kiinassa. Vastaan saattoi siellä tullakristittyjä, joiden kasvoilla oli hiljaisen ilon ilme. Miesjoka ennen poltti ooppiumia ja joka oli hyljännyt vaimonsaja ottanut toisen, hänelle on nyt Raamattu kaikki kaikessa,sieltä hän lukee, että Jumala voi pelastaasynnistä ja kurjuudesta.Liikuttavaa oli kuulla myös vanhuksien kastetodistuksia,että he olivat päässeet kuolemasta elämään. Long-t´eonulkoasemalla toivat kyläläiset erään vanhan vaimon Chang-sao-sas´in luo sairaitaan. Hän voiteli öljyllä, rukoili Jumalaa jamoni parantui. Niin vahva usko oli tällä naisella, ettäIngmankin kertoi kertoi joutuneensa aivan häpeämään tämänuskon edessä. Koti toisensa jälkeen avautui evankeliumile,ja joskus oli kokouksissa 50-60 tarkkaavaista kuulijaa. Eräskin80 vuotias mummo kävi säännöllisesti kokouksissa, vaikkavalittikin: "Minua hävettää, kun en muista mitään siitä,mitä te opetatte, mutta minä tulen kuitenkin". Yhden asianmummo kuitenkin muisti, että Jeesus oli kuollut hänenkinpuolestaan, antanut hänelle synnit anteeksi ja valmistanuthänelle kodin taivaassa. Näin jatkuu työ, mitä erilaisemmissavaiheissa. Miestenviikot ja lukuviikot seuraavat toisiaanjoka vuosi, vain opetettavat vaihtuivat. Uusia kastetaanja otetaan seurakuntaan. Toisia täytyy eroittaakin ja kuolemakinottaa osansa. Vuonna 1910 oli seurakunnassa 62 jäsentä,kymmenen vuotta myöhemmin 117 ja v.1925 134 jäsentä ulkoasematmukaanluettuina. Uusia ulkoasemiakin oli avattu. Mutta onvaikeuksiakin.Katolisia kirkkoja poltetaan, pappeja surmataan, ja meidänlähetyssaarnaajillemme huudellaan rumia sanoja. Kolera japunatauti raivoaa, niin että lähetyssaarnajienkin on muutettavahuvilalleen ylös vuoristoon päivän matkan päähän Yungsinista. Mutta vaikeimmat ajat ovat kuitenkin edessäpäin. Vuonna1928 alkoi bolshevikivallankumous riehua Yungsinissa. Enemmänkuin neljännesvuosisadan olivat lähetyssaarnaajamme tehneettyötä tällä lähetysasemalla, nyt täytyi heidän jättää Yungsin.Elli Cajander lähti rauhallisemmalle paikalle Kiinassa,Edith Ingman taas kolmanen kerran, 16 vuoden väliajan jälkeenkotimaahan Siperian ja Venäjän levottomien seutujen kautta.Monet olivat matkan vaikeudet, hän kun tahtoi säästää lähetykselle,matkusti III. luokassa, jota juuri kukaan ei tällä matkalla tahtonut käyttää. Terveenä hän kuitenkin saapuikotimaahan.
Tietoja Kiinan ajoilta, jatkoaEi ollut helppoa, kun hän sitten virkistyneenä syksyllä1919 palasi takaisin ja monivaiheisen matkan jälkeen saapuiyhdessä Elli Cajanderin kanssa Yungsiniin, mutta tapasikinlähetysaseman kouluineen poltettuna. Mieltä lämmitti kuitenkinnähdä kristittyjä odottamassa rannalla ja kuulla kaduillakokoontuneiden pakanoiden tervetulotoivotuksia. Heidänvanha talonvartijansa, vanha Tungo, itki ilosta heidät nähtyään,olipa kome entistä koulutyttöäkin portilla odottomassa.Niinpä he väkijoukon saattamana menivät entiseen kotiinsa,mutta kuinka hävitettyä kaikki olikaan! Kappeli oli tuhottu,talo poltettu. Jossakin oli muutama seinä pystyssä, ja niissähuoneissa, jotka osittain olivat jäljellä, olivat jo ikkunankarmitkinpoissa. Puutarha monivuotisine kasveineen ja hedelmäpuineen oli tuhottu. Ei kukaan voi aavistaa, mitä he tunsivattätä hävitystä katsellessaan, mutta kaikesta huolimatta tämä oli se koti, jonka Jumala oli heille antanut täällä,ja tämä kansa oli heidän kansansa. Rauhallisesti he nukkuivatyönsä tässä hävitetyssä kodissaan, mistä ei edes ainoatakaanhuonekalua löytynyt, mutta seuraavana päivänä oli heilläjo monta kättä työssä, oli muurari , puuseppä ja maalarikotia kunnostomassa. Kristitty toisensa jälkeen saapui tervehtimään,tuli sellaisia, jotka kiittivät Jumalaa, etteivät olleetmitään menettäneet ja tuli sellaisia, jotka olivat menettäneetkaikensa. Keneltä oli mies, keneltä poika tai joku muu omainenmurhattu, olipa monet paenneet pois paikkakunnalta jäljellejääneiden eläessä ainaisen pelon vallassa. Pian alkoivatkin punaiset taas lähestyä, taloja polttaen ja surmatenniitä, jotka eivät heidän vaatimuksiinsa taipuneet, ja lähetyssaarnaajamme ajattelivat, uskaltaisiko kukaan tulla edes kokouksiinkaan,mutta heidän suureksi ilokseen kävi kokouksissa 60-70 henkeä.Tosin kokoukset monasti keskeytyivät eikä iltakokouksiavoitu pitää ollenkaan. Pieni kappelikin johon mahtui 100henkeä oli saatu jo kuntoon, kun heidän (14/2 1929) kristittyjenkehoituksesta oli paettava 3 km:n päähän ystävien luo. Pianhe kuitenkin palasivat takaisin, ja koko sillä tarmolla,joka oli ominaista Edith Ingmanille, tehtiin uusia korjauksia,jotta toiminta olisi päässyt uudelleen alkamaan. Kommunistitlähestyivät taas kaupunkia, ja nyt olikin jo tosi kysymyksessä.Totellen Raamatun kehoitusta: "Jos he vainoavat teitä, matkaan", he lopullisesti lähtivät pakomatkalle25:nä marraskuuta 1929. Kun eräs mies kantoi heidät virranyli, he aavistivat, että myrskyisät päivät odottivat, muttasydämmessä oli mestarin vakuutus: "Minä olen teidän kansannejoka päivä". Tuskin he olivat piiloutuneet eräälle ullakolle,kun alkoi laukausten vaihto, rosvot olivat olivat kaupunginherroina. Alkoi hirmuhallitus, pakeneminen oli mahdotonta.He yrittivät piileskellä eräässä savimajassa, mutta palasivattakaisin ullakolle kurkihirsien alla oleville laudoille,jossa olivat kaksi vuorokautta. Siellä he rukoilivat Jumalaasokaisemaan rosvojen silmät, kun nämä tulivat ullakkoa tutkimaan,ja niin kävikin, että kaikki muut paikat miehet tutkivat,se vain jäi tarkastamatta missä lähetyssaarnaajamme olivat. Yöllä he pääsivät muuttamaan läheiseen kylään, jossakristityt muurasivat suurista tiilistä muurin heidän ympärilleen.Tämä "hauta" jossa ei ollut ovea, ei ikkunaa, eikä mitäänvaloa ja jossa he viettivät 3 päivää ja 3 yötä, oli niinahdas, että vain toinen saattoi matta toisen istuessa. Heidänkokkinsa antoi ruuan irroittamalla tiilen seinästä. Täältäkinheidän oli valepukuisena lähdettävä yön pimeyteen. Kristittyjenopastaessa ja antaessa apuaan he pakenivat käsi kädessäedelleen. Rosvot tulivat perästä, pieksivät ja vangitsivatapua antaneita kristittyjä, jotta nämä ilmoittaisivat ulkomaalaistennaisten olinpaikan. Niinpä eräänkin kerran levähtäessäänerään oppaan kodissa, kuuluu laukausten vaihtoa, ja pienipoika tulee juosten siltä ulkoasemalta, missä he edellisenä päivänä olivat levähtäneet kertomaan, että lähetyssaarnaajienlähdettyä, oli 16 miestä tullut heitä kiinniottamaan ryöstäenpienen sanansaattajan kodin ja vangiten heidän isänsä. Niinpäheidän oli taas kiirehdittävä eteenpäin. Vuokraksi saamallaanveneellä he vihdoin 7 p:nä joulukuuta saapuivat Kianiin,jossa syntyy suuri ilo kristittyjen joukossa heidän saavuttuaan,ja sydämmistä nousee harras kiitos rukouksia kuulevan Jumalanpuoleen. "Täällä on kultaisia kristittyjä", kirjoittaa Ingman.He olivatkin valmiit tekemään kaikkensa lähetyssaarnaajiemmehyväksi seurauksista välittämättä. Täällä ajattelee EdithIngman aloittaa raamattukursseja naisille, mutta kaupunkion sotatilassa, on aina oltava valmiina pakoon. Heihin liittyylähetyssaarnaaja Agnes Hedengren, joka on täällä ollut toipumassa sairaudesta , ja yhdessähe sitten helmikuun 2 p:nä 1930 lähtevät Kianista. He ovatkulkeneet jo pitkän matkan Kan-jokea, kun reuraavana päivänä3/2 heidän rukoillessaan n. 30 rosvoa yllättää heidät ampuenvenettä, joten heidän on laskettava maihin. Rosvot vievätheidät läheiseen epäjumalien temppeliin, jossa ottavat heidänkellonsa ja silmälasinsa. He sitovat heidän miespalvelijansakädet, mutta kun Edith Ingman pyytää, etteivät he sitä tekisi,päästetään kaikki vapaaksi, mutta Edith Ingmanin kädet sensijaansidotaan hänen selkänsä taakse. Turhaan kokki rukoilee vapautustalähetyssaarnaajille, ja niin hän lähtee takaisin Kianiinviemään tietoa tapahtuneesta. Sähkösanomassa, joka saapuuSuomeen, kerrotaan, että Edith Ingman olisi elävänäpoltettu, mutta siinä on todennäköisesti jossakin virastossatapahtunut väärinkäsitys. Sen mukaan mitä E.I.M.:n johtajaoli saanut tietää, oli Edith Ingman kuitenkin surmattu jo30 p:nä helmikuuta ja toiset 4 p:nä. Suomen puolestä lähetettiinvarakonsuli asiaa tutkimaan ja itse paikalla vangitut rosvot,jotka sittemmin teloitettiin, tunnustivat surmanneensa lähetyssaarnaajat ja heittäneensä ruumiit virtaan. Rosvojen luota löytyimyös vaatekappaleita, joista lähetyssaarnaajat Tyyne Sihvonenja Miili Keränen löysivät Ingmanin nimimerkin. Asia olisiis varma. Raskas isku oli kohdannut lähetystyötä. Samaanaikaan murhattiin 13 kristittyä, näistä 5 koulutyttöä.Englantilainen sanomalehti Times kirjoitti tapahtuman jälkeen:"Kaikki kolme naista olivat laajalti tunnettuja Kiangsissa, he olivat tunnettuja hyväsydämisyydestään ja yhtäpaljonkiinalaisten kuin ulkomaalaistenkin kunnioittamia ja rakastamia. Se piti myös paikkaansa Edith Ingmaniin nähden. Suurtakunnioitusta ja arvonantoa oli Edith Ingman saanut oppilailtaankinja seurakunnassakin oli hänen kykynsä ja apunsa suureksiarvioitu. Lähetyssaarnaaja Tyyne Sihvonen, joka sai hänenkanssaan tehdä matkoja ulkoasemille, sanoo hänestä: "Yksihänen vahvimpia ominaisuksiaan oli, ettei hän pitänyt mitäänasiaa niin vaikeana, etteikö siitä yli päästäisi. Hän eiollut koskaan pessimisti, vaan katsoi asioita valoisasti,vaikka toiset olisivat asiat kuinka synkiksi häneen etensämaalannut. Joskus toisista työtovereista näytti, että hänoli liian rohkea edesottamuksissaan, mutta aina hän asioista selviytyi". Edith Ingman oli yksi ensimmäisistä marttyyreistä,jonka Suomi sai antaa. Heidän muistolleen on "Fria Missionsförbundet"pystyttänyt muistokiven Helsingin Vanhalle hautausmaalle,mutta heidän hautaansa ei kukaan tiedä, joten Edith Ingmanistakinvoidaan sanoa niinkuin Herran palvelijasta Mooseksesta "Herrahautasi hänet". Mutta vaikka näin tapahtuikin, ei Herrajättänyt työtään, vaan runsaan siunauksen ajat koittivatlähetyskentille, ja saatiin elävästi kokea todeksi, ettämarttyyrien veri on hedelmää kantava veri. Meeri Ahokainenon pitänyt tämän esitelmän Vapaakirkon puitteissa Tampereella1940 luvulla. Olen (M. Strang) puhunut hänen kanssaan puhelimessa15.3.97 ja saanut luvan käyttä tätä artikkelia.
