Elämänkerrallisia tietoja Ylioppilas Vaasan ruotsalaisesta lyseosta 1886, teologian erotutkinto 1890., fil. kand 1892, vihitty papiksi 1893, kasvatusopintutkinto 1894. Teologian kand 1898, teologianlisensiaatti 1900. Tehnyt Backmanin stipendillä 13 kuukautta kestäneen opintomatkan Saksaan 1895 - 1896 y.m. opintomatkoja. Suomen arkkipiispa ja ministeri. Oli erittäin sanavalmisja huumorintajuinen. Anekdootteihin kuuluu Ingmanin kertoma asia, jossa hän oli maininnut että hän oli jossain tilaisuudessa vaimoineen, jolloin häneltä kysyttiin, että onko hänellä useampia vaimoja. Ingman sanavalmiina kysyi kyseiseltä henkilöltä, että jos hän on hautajaisissa paljain päin, niin onko hänella molemmat päät paljaana ? Helsingin Sanomat 23/5 1996 "Historian hyljeksimä Lauri Ingman vyöryy taas pääraiteelle" KONSERVATIIVI SAA KUNNIAN Vaikka Suomen porvallisten puolueiden historiankirjoitus on viime vuosina kuronut työväenliikkeen tutkimuksen etumatkaa umpeen, on ero viimeksi mainitun hyväksi vielä selvä. Esimerkiksi käy se, että vuosisadan alun keskeisiin porvarillisiin poliitikoihin kuuluneen Lauri Ingmanin elämäkerta valmistuu vasta nyt.Kirjan alkuosa perustuu Vesa Vareksen kolmen vuoden takaiseen väitöskirjaan, joka tutki Ingmania vuoteen 1922. Varesselittää Ingmanin historiallista unohdusta sillä, etteitämä tappiolle joutuneiden aatteiden - myöntyvyyslinjan, monarkismin, saksalaissuuntauksen ja jyrkän antisosialismin edustajana ole näyttänyt houkuttelevalta tutkimuskohteelta. Myös konservatismi ja oikeistolaisuus sinänsä ovat Vareksen mielestä olleet pitkään epämuodikkaita ilmiöitä. Oikeiston historian uusi nousu kertonee sekin jotain meidän aikamme pohjavirtauksista. Pappispolitiikko Ingman ei pitkästä urastaan huolimatta noussut kansallisten sankarien ja suurmiesten sarjaan Mannerheimin, Rytin, Paasikiven ja Kallion rinnalle. Hän keskittyi ennenkaikkea ääri-ilmiöiden hillintään ja ylilyöntien torjumiseen, ei niinkään uusiin avauksiin. Konservatiivisen politiikan saavutukset ilmenevät usein säilyttämisenä ja tekemättä jättämisenä, eivätkä tälläiset "epäteot" piirry tulikirjaimin kansan historialliseen muistiin. Pitkäaikaisena valtiopäivämiehenä, kaksinkertaisena pääministerinä, nelinkertaisena opetusministerinä sekä vanhasuomalaisen puolueen ja kokoomuksen pitkäaikaisena linjavetäjänä Ingman oli kuitenkin aikansa vaikutusvaltaisimpia poliitikkoja. Vanhasuomalainen perinne. Vares esittelee Ingmanin pitkän linjan konservatiivina,joka teki kaikkensa välttääkseen äkilliset yhteiskunnalliset muutokset. Ingmanin vanhoillisuus oli käytännöllistä; se suhtautui maltillisiin uudistuksiin myönteisesti ja etsi ristriitatilanteissa kompromisseja. Hän halusi padota ja kanavoida valtavirtaa niin, ettei se tulvinut yli äyräidensä. Sortovuosina Ingman varoitteli myöntyväisyysmielisiä itsetarkoitukselllisesta alistumisesta keisarivallan määräyksiin; Venäjän vallankumouksen alettua hän yritti hillitä katteettomana pitämäänsä vapautushuumaa. Venäjän uuteen nousuun varautuneena hän vastusti pitkään myös itsenäisyysjulistuksen antamista,mutta taipui lopulta enemmistön tahtoon. Ingmanin kompastuskiviksi nousivat vaikeasti ennakoitavat historialliset murrokset. Kuitenkin hän oli monarkistina epäröivä, saksalaismielinen vain hetkellisen tilannervion tähden ja halveksimansa bolshevikki-Venäjän vastustajanakin varovainen reaalipolitiikko. Ajan mittaan pappi sai poliittiset syntinsä anteeksi; aina kompromisseihinja suunnan muutoksiin valmis asenne auttoi Ingmania selviämään virhearvioistaan melko vähäisin seurauksin. Vanhasuomalaisena konservatiivina Ingman edusti kokoomuspuolueessa katoavaa perinnettä , mutta säilytti asemansa auktoriteettinä senkin jälkeen, kun puolue siirtyi hänestä oikealle 1920-luvun alussa. Arvovallallaan ja sovittelutaidollaan hän pystyi hillitsemään niin kielitaistelun kuin oikeistoradikalisminkin ylilyöntejä. Hän korosti politiikan perinteitä ja velvollisuuksia, "hyviä tapoja". Luokkiin ja eturyhmiin jakautunut yhteiskunta oli ajatuksena vieras, vvanhana meritokraattina hän näki kansan jakamattomana yksikkönä, jota koulutettujen ja kyvykkäiden piti hallitaj a holhota arvonsa mukaisesti. "Arkkipiispa" ja oikeistoradikalismi. Vareksen hahmotelma Ingmanista maltillisuuden apostolina vaikuttaa yleensä uskottavalta, mutta suhde lapuanliikkeeseen jäi kuitenkin anmbivalentiksi. Vaikka Ingman tuomitsi lapuanliikkeen laittomuudet, hän hyväksyi sen tavoitteet ja päämäärät. Yhteistä oli viha kommunisteja ja syvä epäluulo sosiaalidemokraatteja kohtaan. Ingman kirjoitti jopa ulkomaille tarkoitetun propagandakirjasen, joka esitteli lapuanliikettä hyvin myönteisessä valossa ja vähätteli sen väkivaltaisuuksia. Ingman siistyi takaisin hengellisen esivallan edustajaksi vioden 1930 lopulla, jolloin hänet valittiin arkkipiispaksi. Tervedeltään jo horjuva hengenmies palasi kuitenkin vielä reivaamaan oikeistoradikalismin purjeita. Helmikuussa 1932 hän tuomitsi arkkipiispan julistuksella Mäntsälän kapinan ja arvosteli ennnen kuolemaansa peitellysti IKL:n "vieraita aatteita", suorasanaisemmin Saksan kansallissosialismin. Näin hän karisti yltään lapualaisvuosina lngenneen epäilyksen varjon. Vares hakee Ingmanin poliittisen toiminnan suurta linjaa niin innokkaasti, että harvojen katkospaikkkojen selittämisessä hän on muuttua tutkimuskohteensa puolustusasianajajaksi. Aineisto on kuitenkin niin laaja ja vakuuttava, ettei apologiaan ole tarvetta. Vares kuvaa Ingmania "homo politicuksena" eikä liiemmälti spekuloi yksityiselämänja politiikan välisillä yhteyksillä. Tutkimuksen perusteellisuudesta huolimatta Ingman jää ihmisenä etäiseksi. Sitä hän oli tosin aikalaistensa ja jopa ystäviensä silmissä, joten elämäkerran kirjoittajalta tuskin voi vaaatia enempää. Jyrki Räikkä (kirjoittaja on Ulkopolitiikka-lehden päätoimittaja) Vesa Vares. Vanhasuomalainen Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. WSOY 1996. Internetistä löydettyä saksalaisten keräämää tietoa: INGMAN, Lauri: 1868-1834. Professor für Praktische Theologie an der Universität Helsinki 1916-1930 als Nachfolger von K.A. Appelberg. 1930 trat I. als Nachfolgervon Gustaf Johansson das Amt des Erzbischofs von Finnlandmit Sitz in Turku (Åbo) an. I. war an der weiteren Ausarbeitung des Kirchengesetzes für Finnland und an der Katechismusarbeit stark beteiligt. I. war auch als Politikereiner der hervorragenden Vertreter seines Landes für die finnische konservative Nationale Sammlungspartei (Kansallinen Kokoomus). Er war mehrere Male als Minister, zweimal als Staatsminister (November 1918 - April 1919, Mai 1924 - März1925) und zweimal als Präsident des Reichstages (eduskunta) tätig. I. war Mitglied der 1896 gegründeten sogenannten »Samstagsgesellschaft« (lauantaiseura), einem Kreis vongleichgesinnten Theologen, Pastoren und Laien, wo aktuelle theologische und kirchliche Fragen diskutiert wurden undeine »moderne positive Theologie« (Jaakko Gummerus), d.h.eine auf die praktischen Bedürfnisse des menschlichen Lebensausgerichtete theologische Richtung vertreten wurde. I.s wissenschaftliche Hauptinteressen lagen auf den Gebieten Kirchenrecht und Pädagogik. Seine weltanschauliche Grundeinstellung läßtsich als biblischer Konservatismus kennzeichnen. Ungedruckte Materialien: Lauri-Ingman-Sammlung im Staatsarchiv (Kansallisarkisto) Finnland, Helsinki. Werke: Pääpiirteitä Jeesuksen opetuslapsikasvatuksesta, Helsinki 1900. (Unter dem Pseudonym »Suntio«:) Havaintojaja mietteitä, in: Vartija 1909, 201 ff.; Kirkkolainsäädäntö Suomessa jälkeen vuoden 1870, Helsinki 1911 (= Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 8); Opas raamatunhistorian opettamiseen kansakouluissa ja seurakunnallisessa opetustoimessa. Selityksiä ja opetusnäytteitä, Bd.1: VanhaTestamenti, Helsinki 1913; Uuden katekismuksen valmistelu kirkossamm 1800-luvun alkupuolella, Helsinki1915; Ylennysperusteista papinviroissa, Helsinki 1915; K.L.1 <185>:n valmitelusta, Helsinki 1916 (= Suomen kirkkohistoriallisenseuran vuosikirja 5/1915); Uuden katekismuksen valmistelu kirkossamme 1800-luvun alkupuolella, Helsinki 1917 (= Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 6/1916); Finlandskyrka efter 1809. Föreläsningar å Uppsala Universitet iseptember 1922, in: Kyrkohistorisk årsskrift 22 (1922), S.285-322; Suomen turvallisuus. Lausuntoja sisä-ja ulkopoliittisistkysymyksitä vuosina 1923-1925, Helsinki 1925; Lausuntoja sisäpoliittisista kysymyksistä, Helsinki 1923; Poliittisia suuntaviivoja, Helsinki 1928; Kirkollinen itsehallinto, in: Oma Maa, 21931 III, 7. Lit.: Lauantaiseuran 20-vuotisjuhlan muisto 4.2.1916, Helsinki 1916; - Osmo Tiililä: Die finnische Theologie in ihren Hauptzügen, in: Ekklesia. Ein Sammlung von Selbstdarstellungen der christlichen Kirchen (hg.v.Friedrich Siegmund-Schultze), II. Die skandinavischen Länder: Die Kirche in Finnland, Leipzig 1938, 98-122; - Vesa Vares: Konservatiivi ja murrosvuodet. Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922, Diss. Turku, Helsinki 1993 (=Historiallisia tutkimuksia 174) (engl. summary); - Ders.:Vanhasuomalainen Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa, Porvoo-Helsinki- Juva 1996; - Hannu Välimäki: Lauri Ingmankirkkopoliitikkona, Diss. Helsinki, Helsinki 1994 (= Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 166); - Ders.: LauriIngman suomalaisen uskontokasvatuksen ja koulun kehittäjänä. Lauri Ingman - ein Vordenker der Religionspädagogik und des Schulwesens in Finnland, Helsinki 1998 (= Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 179); - Mikko Salmela: Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata, Helsinki 1998 (engl. abstract). *** Mikael Agricolasta E.W. Pakkalaan; Suomen kirkonpaimenien elämäkerrasto, toimittanut Jaakko, Haavio, painettu vuonna 1947 kertoo Lauri Ingmanista seuraavasti: Sivu 472 Alfred Kihlmanista (1825-1904) kertovassa osuudessa maininta: " Vielä seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä hän (Alfred Kihlman) opintomatkalla myöhempien arkkipiispojen Lauri Ingmanin ja Erkki Kailan seurassa kuunteli luentojaeräissä Saksan yliopistoissa." Sivu 661-662 Erkki Kailasta(1867-1944) kertovassa osuudessa maininta: " 1890-luvulla perustivat nuoret suomalaiset teologit vireän teologisen keskusteluseuran, Lauantaiseuran. Perustava kokous pidettiinKailan luona kevätlukukauden alussa 1896. Saapuvilla olivat Kaila, Hjelt, Gummerus, Ruuth, Z. Castren, M. Pesonen. Myöhemminsiihen liittyi L. Ingman ym. Seura oli erinomainen koossapitäjä, yhteisymmärryksen ahjo, ilmapiirin luoja." Sivu 700 AnttiJ. Pietilästä (1878-1932) kertovassa osuudessa maininta: " Liitettäköön tähän pari lainausta Pietilän ohjelmakirjoituksista.Ottaessaan "Vartijan" päätoimittajan tehtävät 1919 Pietilä ensin lausuu tunnustuksensa edeltäjälleen Lauri Ingmanille,josta sittemmin tuli eräs hänen kiivaitten hyökkäystensäkohde. Kuitenkin hän nyt sanoo haluavansa vain jatkaa edeltäjäintyötä."
Poliittinen historia: Lars Johannes Ingman astui yliopiston Pohjalaiseen Osakuntaan 20 syyskuuta 1886 yhdessä 20 muun civiksen kanssa. Tämän jälkeen Lauri Ingman esiintyy Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjoissa seuraavan kerran joulukuussa 1892 - hakiessaan erotodistuksen.Osakuntapolitikka ei näytä vedonneen häneen lainkaan, päinvastoinkuin esim. Santeri Ivaloon. Viimeksi mainittu esiintyi pöytäkirjoissa vielä nimellä Ingman. Lauri Ingman ei ollut välinpitämätön ajan suurille kysymyksille. Hän rajoitti kuitenkin niistä käyttämänsä polemiikin oman tiedekunnan sisälle, teologisen tiedekunnan opiskelijoiden sisäisiinviikkokokouksiin. (Konservatiivi ja murrosvuodet; Vesa Vares,sivu 53)
Poliittinen historiaLauri Ingman jäänyt turhaan toisten varjoon Suomen itsenäisyyden alun valtiomuototaistelusta on tuoreen väitöstutkimuksen mukaan annettu tähän saakka väärä kuva. Vuoden 1918 monarkistit on useimmiten mielletty eräänlaisiksi pahoiksi taantumuksellisiksi ja sokeiksi saksalaismielisiksi. Valtiotieteen lisensiaatti Vesa Vareksen, 30, mukaan todellisuus oli vivahteikkaampija monarkismi oli vuonna 1918 loogisempaa politiikkaa kuin jälkitietämyksen valossa. "Tasavaltalaisista on vallinnut ihannoiva kuva, koska he jäivät voittajiksi ja kirjoittivat valtiomuototaistelun historian." Vares korostaa työssään unohdetun vaikuttajan Lauri Ingmanin osuutta. "Ingman onjäänyt mm. Mannerheimin, Paasikiven, Stählbergin ja Svinhufvudinvarjoon, vaikka hän oli vuosina 1910-30 lähes koko ajan näitä vaikutusvaltaisempi." Väittelijän mukaan unohduksen syy lienee siinä, että Ingman kuoli jo vuonna 1934, vaikka oli vain kaksi vuotta Paasikiveä vanhempi. Hän ei siis kokenut enää sotien ja vaaran vuosien aikaaja, tullut niiden kautta tunnetuksi. Vareksen poliittisen historian väitöskirja "Konservatiivi ja murrosvuodet. LauriIngman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922" ontarkastettu Turun yliopistossa. Vastaväittäjinä olivat apulais-professori Seikko Eskola ja emeritusprofessori Pekka Suvanto Tampereen yliopistosta. (STT) Palkinto vuoden parhaasta historiateoksesta on myönnetty filosofian tohtori Vesa Varekselle. Palkittu kirja on Vareksen väitöskirja, jossa valotetaan Lauri Ingmanin poliittista toimintaa vuoteen 1922. Palkinnon on myöntänyt Historian ystäväin liitto. Palkintolautakunnan mukaan Vareksen kirjassa "Konservatiivi ja murrosvuodet,Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1922". Ingmanista muodostuu monipuolinen ja kiihkoton kuva autonomiakauden vanhasuomalaisena poliitikkona, itsenäisyysmiehenä, kuninkaantekijänäja vuosien 1918-1919 pääministerinä. Väitöskirjan on julkaissut Suomen historiallinen seura. (STT) H.S. 8.3.94
Arkkipiispa (1930-34), poliitikko, Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori (1916-30). Hän oli pappissäädyn edustajana valtiopäivillä 1904-06 sekä eduskunnan jäsenenä (suom. puolue ja Kok) 1907-18 ja 1922-29. Ingman oli 1920-luvulla maan johtavia poliitikkoja; hän oli pääministerinä 1918-1919 ja 1924-25 sekä opetusministerinä 1920-21, 1924-25, 1925-26 ja 1928-29. Spectrum, WSOY
